1900-luvun taidesuuntaukset (Osa II)

1900-taidesuuntaukset dadasta postmodernismiin

Tämä artikkeli jatkaa 1900-luvun merkittävien taidesuuntausten esittelyä. Jos et ole vielä lukenut ensimmäistä osaa, voi pieni esittely olla paikallaan: artikkelien tarkoituksena on tuoda 1900-luvun taidesuuntauksia tutuksi heille, joiden muistikuvat koulun kuvistunneista ovat hataralla pohjalla. Kun viimeksi käsittelimme taidesuuntia impressionismista kubismiin, on tällä kertaa vuorossa lyhyt katsaus muun muassa dadaan ja surrealismiin.

(Hugo Ball, Karawane-runo, 1916)

Dada

Dada oli taiteen ja kirjallisuuden suuntaus, joka sai alkunsa Sveitsin Zürichissä vuonna 1916. Tuolloin kaupungissa aloitti toimintansa Cabaret Voltaire, Dada-liikkeen tukikohta, jossa lausuttiin Dada-manifesti heinäkuussa 1916. Dada-nimen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta suositun tarinan mukaan se löydettiin heittämällä veistä sanakirjaan ja valitsemalla näin satunnaisesti saatu sana. “Dada” tarkoittaa ranskaksi keppihevosta.

Liike levisi nopeasti Zürichistä muihin kaupunkeihin, kuten Berliiniin ja Pariisiin. Sen synty nähdään usein reaktiona ensimmäisen maailmansodan nationalistiselle ylilyönnille. Dada sai vaikutteita ajan modernistisista liikkeistä, kuten kubismista ja ekspressionismista. Leimallista Dadalle oli kuitenkin vallitsevia taidekäsityksiä ja yhteiskunnallisia aatteita vastaan kapinoiminen: kannattajiensa mukaan Dada oli “antitaidetta”. Se yhdisteli monia eri taidemuotoja, kuten performanssia, runoutta, valokuvaa, veistostaidetta ja kollaasia.

Dadan huippukausi päättyi 1920-luvun alkupuolella, kun surrealismi alkoi kiehtoa taiteilijoita. Liike kuitenkin vaikutti niin surrealismin kuin monien nykytaiteen suuntauksienkin taidekäsitykseen. Dadan ytimessä oli kaiken pilkkaaminen ja perinteisen taiteen suoranainen vastustaminen. Dada on usein nähty myös suorana vastareaktiona ensimmäiseen maailmansotaan: sodan järjettömyys heijastui kaiken järjettömyyttä korostavaan taiteeseen. Monet dadaismin ydinpiiriin kuuluvista taiteilijoista olivatkin ensimmäisen maailmansodan veteraaneja. Tunnetuimpia dadaisteja olivat Hugo Ball, Marcel Duchamp ja Tristan Tzara.

(Salvador Dali, Muiston pysyvyys, 1931)

Surrealismi

Surrealismi on 1920-luvulla suosioon noussut taidesuuntaus, jossa pyrittiin kuvaamaan alitajuntaa ja unia. Surrealisteja kiehtoi se, mitä on ihmisen rationaalisen mielen tuolla puolen, omituiset ja odottamattomat asiat. Sana “surrealismi” itsessään on peräisin ranskan sanaparista “sur réalisme”, “todellisuuden tuolla puolen”. Suuntauksen perustajana nähdään André Breton, joka julkaisi vuonna 1924 Surrealistisen Manifestin. Breton oli aiemmin kuulunut Dada-taiteilijoiden ryhmään, ja surrealismissa voidaankin nähdä vaikutteita dadaismin kapinasta perinteistä esittävää taidetta vastaan.

Surrealisteja kiinnosti “psyykkinen automatismi” eli spontaani, alitajuinen ilmaisu. Aluksi surrealismi oli lähinnä runoilijoiden suuntaus, sillä kuvataiteen tekemiseen vaadittu käsityöprosessi nähtiin spontaaniutta heikentävänä työvaiheena. Surrealistiset runoilijat hyödynsivät Sigmund Freudin kehittämiä vapaan assosiaation tekniikoita sekä dadaisti Tristan Tzaran kehittämää “cut-up”metodia, jossa tekstiä leikattiin ja liimattiin satunnaisesti. Myöhemmin surrealismi nousi kuitenkin myös kuvataiteen suuntaukseksi.

Tunnetuimpia surrealistisia kuvataiteilijoita ovat Joan Miró, Max Ernst, René Magritte (“Ceci n’est pas une pipe”) sekä Salvador Dalí. Surrealismin kultakausi loppui toisen maailmansodan aikana.

(Roy Lichtenstein, Drowning Girl, 1963)

Futurismi

Futurismi sai alkunsa Italiassa, missä Filippo Tommaso Marinetti julkaisi futuristisen manifestin vuonna 1909. Futurismissa ihannoitiin modernin maailman symboleita: nopeita autoja, tuhovoimaisia aseita ja urbaaneja ympäristöjä. Vanha maailma nähtiin pölyisenä ja aikansa eläneenä, ja sitä kutsuttiin sanalla “passé”.

Futurismi oli monella tapaa nuorien ihmisten liike, jolle oli tunnusomaista kiivaus ja jopa väkivallan ihannointi. Futuristit kutsuivat sotaa “maailman hygieniaksi”, ja monet suuntauksen edustajista kannattivat fasisteja. Mussolinin Italiassa rakennettiinkin paljon futuristista arkkitehtuuria, jota voi edelleen nähdä Rooman EUR-kaupunginosassa. Ennen sosialistisen realismin läpimurtoa futurismi saavutti suosiota myös Neuvostoliitossa.

Futuristinen taide ja muotoilu innoittivat myöhemmin esimerkiksi scifin cyberpunk-alagenreä sekä 1980-luvun uusromantikkoja ja postpunk-muusikkoja. Esimerkiksi vuoden 1982 Blade Runner-elokuvan design sai innoitusta italialaiselta futuristiarkkitehti Antonio Sant’Elialta.

Suomessa Tulenkantajien ryhmä ilmensi 1920-luvulla samansuuntaisia ajatuksia kuin futuristit, vaikkakaan siihen ei liittynyt vastaavaa sodan ja väkivallan ihannointia. Tulenkantajat korostivat, että Suomen pitäisi avata “Ikkunat auki Eurooppaan” ja päästä eroon vanhanaikaisesta “korpikulttuurista”.

(Ivan Bevzenko, Nuoret terästyöläiset, Ukraina 1961)

Sosialistinen realismi

Sosialistinen realismi on realistisen taiteen alalaji, joka muodostui Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa valtioissa vallitsevaksi taidesuuntaukseksi. Sosialistinen realismi on kuvakieleltään lähellä propagandaa – sen keskeisenä tarkoituksena on kommunististen arvojen glorifiointi. Nimestään huolimatta sosialistinen realismi ei siis varsinaisesti pyrkinyt kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se on. Sosialistisessa realismissa tyypillisiä aiheita ovat moderni maatalous ja teollisuus, uutterasti töitä tekevät proletariaatin edustajat sekä voimakkaat kansanjohtajat. Aiheita kuvataan voimakkain värein ja viivoin.

Sosialistinen realismi nousi Neuvostoliitossa käytännössä ainoaksi hyväksytyksi taidesuuntaukseksi. Kokeellinen taide oli kiellettyä, koska se antoi liikaa tulkinnanvaraa, jossa katsojat saattoivat nähdä valtiovaltaa kritisoivia sävyjä. Samoin Kiinassa sosialistinen realismi muodostui dominantiksi taidesuuntaukseksi etenkin Mao Zedongin aikakautena. Sosialistisen realismin tyyliin maalatut propagandajulisteet olivat tuttu näky ympäri Kiinaa. Pohjois-Koreassa sosialistisen realismin kulttuuripoliittisesta asemasta ei ole edelleenkään luovuttu.

Koska sosialistisessa realismissa painotettiin kommunistisen yhteiskunnan voimaa ja edistyneisyyttä, yksittäiset taiteilijat eivät yleensä saaneet juurikaan mainetta ja kunniaa. Taiteilijoiden tyyli oli melko yhdenmukaistettua, eikä liian kokeilevaa ilmaisua sallittu. Myös aiemmin omaa vahvaa tyyliään toteuttaneet taiteilijat joutuivat autoritäärisenä neuvostoaikana luopumaan omintakeisesta jäljestään ja opettelemaan “oikean” tavan tehdä taidetta.

Pop-taide

Pop-taide syntyi suunnilleen samanaikaisesti Atlantin molemmilla puolilla, Lontoossa ja New Yorkissa. Suuntaus sai alkunsa massatuotettujen kulutustarvikkeiden pohtimisesta ja ottamisesta osaksi taiteen tekemistä. Eräs ydinajatus oli, että elitistisestä taiteesta tulisi siirtyä kohti kaiken kansan taidetta, joka hyödyntää kaikkien tuntemia massatuotettuja symboleita ja kuvakiektä. Paitsi yhteiskunnallinen muutos, myös esimerkiksi dadaismi innoitti osin pop-taidetta.

Ehkä tunnetuin esimerkki pop-taiteesta ovat Andy Warholin teokset, joissa toistettiin arkipäiväisiä esineitä tai symboleita, kuten säilyketölkkejä tai Marilyn Monroen muotokuvia. Warholista tuli itsekin popkulttuurin ikoni, joka keräsi ympärilleen laajan joukon ihailijoita. Muita tunnettuja amerikkalaisia poptaiteilijoita ovat esimerkiksi sarjakuvatyylisistä teoksista tunnettu Roy Lichtenstein sekä usein Amerikan lippua teoksissaan käyttävä Jasper Johns.

Britanniassa puolestaan pop-taiteelle oli ominaista amerikkalaisen pop-kulttuurin ihailu. Tunnetuimpia britannialaisia pop-taiteilijoita ovat esimerkiksi kollaaseistaan tunnettu Richard Hamilton ja kuvanveistäjä Eduardo Paolozzi. Pop-taide herätti kiinnostusta ympäri maailmaa. Jopa Neuvostoliitossa syntyi 1970-luvulla pop-henkinen Sots Art-suuntaus, joka yhdisteli sosialistista realismia ja pop-kuvastoa. Suomessa pop-taide jäi marginaalisemmaksi ilmiöksi, mutta sitä kokeilivat esimerkiksi Kauko Lehtinen ja Ismo Kajander.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*